Huh, Dakarin keskustassa ostoksilla käyminen käy kyllä täydestä työstä. Pyörähdimme juuri helmiostoksilla Sadun, Hannan, Veeran ja Sidiben kanssa ja nyt on aikalailla kaikkensa antanut olo. Löydettiin kyllä ihania helmiä ja kangasta myös, nyt riittääkin sitten näperreltävää. Arvatkaa vaan mitä saatte tuliaisiksi...hih.
Olimme kovin ylpeitä itsestämme kun matkustimme ensi kertaa taksilla ihan keskenämme ja saatiin tingattua vielä sopuhintakin, Veera ja Sibbe oli meitä vastassa keskustassa. Tähän mennessä ei olla juurikaan missään käyty tai jos ollaan, niin aina on ollut joku keskuksen tyypeistä turvana. Ylipäänsä teki kyllä hyvää käydä hieman tuolla ulkomaailmassa ja tutustua Dakariin hieman laajemmassakin mittakaavassa. Paluumatka hurautettiin bussilla, reippaasti kävi matka eikä kestänyt kuin puolitoista tuntia! Aargh. Ja kaiken lisäksi "kotipysäkkimme" oli jossain tuolla missä sen ei meidän mielestä todellakaan pitänyt olla ja näin ollen saimme loppuhuipennukseksi kotimatkaan hieman jännitystä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, kotona ollaan.
Eilen tein ahkerasti töitä aamusta iltaan. Aamulla leikittiin taas nappulaliigan kanssa ja lapsilla oli aivan käsittämätön halipula. Lähes jokaikinen räkänokka roikkui jossakin kehonosassa kiinni ja tahtoi tulla paijatuksi. Jopa pahimmat huligaanit!
Päivä menikin paperimassaa valmistellessa iltapäivän ympäristökerhon oppituntia varten.
Alkuhankaluuksien jälkeen paperinvalmistus sujui mallikkaasti ja lapset olivat siitä todella innoissaan. Dudu oli ohjaamassa mun kanssa työskentelyä(ja oli ihan superhyvä paperinvalmistuksessa!) ja kertoi olevansa kiinnostunut jatkamaan paperipajaa mikä olisi tosi hieno juttu! Jätepaperia täältä kuitenkin löytyy yllin kyllin joten sitä kannattaisi ehdottomasti hyödyntää.
Olin kovin onnellinen kun lapset tekivät paperia monta tuntia innolla ja olisivat vielä jatkaneetkin mikäli massa ei olisi loppunut kesken. Jotkut jopa innostuivat koristelemaan omat arkkinsa lehdillä ja kaikella pikku tilpehöörillä mitä sattuivat löytämään. Ajattelin että loppuvaiheessa valvovaa silmää ei enää tarvittaisi ja niinpä lähdin käymään yläkerrassa ja ajattelin hetken hengähtää. Eipä mennyt kuin muutama minuutti kun yksi pojista tuli kauhea kasa paperimassaa kourassa ja kovasti jotain selittäen. Ja ilokseni muutama poika olikin päättänyt pistää homman ranttaliksi ja paperit tuusan nuuskaksi. Onneksi tuhoamistyötä ei ollut ehtinyt kohdistua kuin muutamaan paperiin ja loput saatiin varjeltua, mutta tuolloin kyllä lähti koko jengi keskuksesta pihalle eikä niitä kavereita näkynytkään täällä koko iltana, luojan kiitos.
Lapset ovat täällä ihania, mutta ajoittain kärsivällisyyttä ja hermoja kyllä koetellaan oikein urakalla. Ja kun ei ole yhteistä kieltä jota käyttää komentamiseen tulee ajoittain melko toivoton olo. Energiaa niillä tuntuu kyllä riittävän.
Lauantai-iltana Santhiaban koko kylä oli kerääntynyt kadulle katsomaan painiottelua. Enpä ole koskaan aikaisemmin ollut kiinnostunut painista mut nyt voisin sanoa olevani jo lähes fani! Tosin ehkä vain Senegalilaisen traditionaalisen painin...Mutta tunnelma painiottelussa oli aivan uskomaton, todellakin lähes jokaikinen alueen asukas oli paikalla, mieletön rumpuryhmä soitti musiikkia, naiset lauloivat ja nuoret miehet painivat hiekan pöllytessä ihmeellisissä kalsariviritelmissään. Tuota menoa katsellessani mietin kuinka tämä ihmisten meno täällä on niin erilaista kuin Suomessa.Suomessa ottelu olisi alkanut tietyllä kellonlyömällä kun kuuluttaja olisi näin ilmoittanut. Sitä ennen katsojat olisivat menneet kiltisti istumaan jokainen omalle paikalleen, sievässä järjestyksessä. Täällä homma toimii niin että aloitetaan, inchallah, sitten kun ehditään, esimerkiksi Minna Maija ja Ritva odottivat samankaltaisen painimatsin alkua männä viikolla n.6 tuntia. Ihmiset saapuvat paikalle suurieleisesti, kaikkia tervehditään ja istumapaikkaa mietitään ja vaihdetaan ja ihmetellään. Laulajat, soittajat ja "kuuluttajat" ärjyvät mikrofoneihinsa samanaikaisesti, niin että kaikki on yhtä iloista sekametelisoppaa. Mutta hauskaa on ja tunnelma on ainutlaatuisen ihana. En osaa sitä nyt tuon paremmin selittää, se pitää vaan kokea. Vaikka joskus meinaa hermot kiristyä tämän sähellyksen ja odottelun keskellä, on tässä tyylissä elää kuitenkin jotain konaisvaltaisen hurmaavaa. En tiedä onko meno täällä vai Suomessa toistaan parempaa tai oikeampaa, eikä sillä ole oikeastaan mitään väliä. On vaan hassua huomata miten erilaisia meidän tapamme toimia ovat ja se on hieno asia. Mulla on ainakin paljon opittavaa näiltä senusenuilta. Ja toivottavasti edes jotain on jo opittu.
Välillä on kyllä hieman koti-ikäväkin vaivannut, on kiva palata taas niihin omiin ympyröihin, Matkan jälkeen osaan arvostaa monia asioita jotka ovat tuntuneet itsestäänselvyyksiltä ja turhanpäiväisiltä ja ehkä ne omat vanhat ympyrät tuntuukin taas uusilta.
Mutta nyt kutsuu nukkumatti, pohdinnat jatkukoon manjana... Hyvää yötä!
Tassa kuva meidan kujalta ja sekalainen seurakunta lahialueen lapsia. Nimia en viela muista, mutta ainakin suurin osa kuvan tytoista on meidan kuviskerhossa. Tuomas sanoi eilen etta haluaa kuvata lapsia taalla ja voi pojat, kuvaamista silla saralla kylla riittaa! Ei tarvitse kuin ottaa kamera laukusta ja olet miljoonan kakaran ymparoimana. Photo moi, photo moi!
Torstaina, eli eilen, juhlittiin illalla Veeran ja Sidiben haita. Hui mita menoa, vaikka haat taisivatkin olla melko pienet ja hillityt perinteiseen tyyliin verrattuna. Hauskaa oli vaikkakin pieni kuumeilu minua ja Satua vaivasikin. Mutta tanssia ja ruokaa oli yllin kyllin tarjolla!
