Heipparallaa pitkasta aikaa.
Hengissa taalla ollaan edelleen, tosin piti muutama paiva viettaa sairaalassa kun uusi ystavani ameba paatti asettua asumaan mun hekumalliseen elimistooni. Mina en kylla tasta uudesta tuttavuudesta kylla pahemmin pitanyt kun ei meidan yheteistyo toiminut mielyttavalla tavalla. Kauhia kuume nousi juurikin torstaina kun pojat saapuivat vihdoin tanne Dakariin. Perjantai-iltaan asti sitkuttelin mutta sitten paadyttiin sairaalaalaan kun parantumisen merkkeja ei ollut ilmassa. Siella menikin kaksi yota ja Tuomaksen kanssa potkoteltiin luksushuoneessa ja laskettiin minutteja. Onneksi ei ollut kuitenkaan malariaa, vaikka niin aluksi epailtiinkin. Nyt olo on oikein hyva ja ollaan paasty jo hieman lomailemaankin. Tuomaksella tosin on ollut flunssaa ja mahavaivoja mutta me horpitaan kenkelibata(paikallista superyrttia) monta kuppia paivassa niin josko Tuomaskin paranisi.
Niin, nyt kylla blogin kirjoittelu taitaa tauota siihen asti kunnes palaan Suomeen, ei enaa kovin useasti paasta koneelle. Ja paluu Suomeen lahestyy niin kovaa vauhtia ettei halua hukata aikaa koneen aaressa istumiseen. Kieltamatta ajatus lahdosta tuntuu nyt aika surkealle, juuri kun on tottunut tahan kaikkeen, parjaa kielen kanssa (hihii, mie taalla hopottelen ranskaa...) ja pystyy liikkumaan sujuvasti paikasta toiseen. Mutta ei kai tassa muu auta kuin palata tanne uudemman kerran. Niin se vain on. On kuitenkin kiva nahda taas teita kaikkia, se on palaamisessa kaikista kivointa!
Nyt, Salut, mes amies! A bientot!
keskiviikko 2. toukokuuta 2007
maanantai 23. huhtikuuta 2007
Painia ja binbinejä
Tervehdys taas pohjoisen kansalaiset!
Huh, Dakarin keskustassa ostoksilla käyminen käy kyllä täydestä työstä. Pyörähdimme juuri helmiostoksilla Sadun, Hannan, Veeran ja Sidiben kanssa ja nyt on aikalailla kaikkensa antanut olo. Löydettiin kyllä ihania helmiä ja kangasta myös, nyt riittääkin sitten näperreltävää. Arvatkaa vaan mitä saatte tuliaisiksi...hih.
Olimme kovin ylpeitä itsestämme kun matkustimme ensi kertaa taksilla ihan keskenämme ja saatiin tingattua vielä sopuhintakin, Veera ja Sibbe oli meitä vastassa keskustassa. Tähän mennessä ei olla juurikaan missään käyty tai jos ollaan, niin aina on ollut joku keskuksen tyypeistä turvana. Ylipäänsä teki kyllä hyvää käydä hieman tuolla ulkomaailmassa ja tutustua Dakariin hieman laajemmassakin mittakaavassa. Paluumatka hurautettiin bussilla, reippaasti kävi matka eikä kestänyt kuin puolitoista tuntia! Aargh. Ja kaiken lisäksi "kotipysäkkimme" oli jossain tuolla missä sen ei meidän mielestä todellakaan pitänyt olla ja näin ollen saimme loppuhuipennukseksi kotimatkaan hieman jännitystä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, kotona ollaan.
Eilen tein ahkerasti töitä aamusta iltaan. Aamulla leikittiin taas nappulaliigan kanssa ja lapsilla oli aivan käsittämätön halipula. Lähes jokaikinen räkänokka roikkui jossakin kehonosassa kiinni ja tahtoi tulla paijatuksi. Jopa pahimmat huligaanit!
Päivä menikin paperimassaa valmistellessa iltapäivän ympäristökerhon oppituntia varten.
Alkuhankaluuksien jälkeen paperinvalmistus sujui mallikkaasti ja lapset olivat siitä todella innoissaan. Dudu oli ohjaamassa mun kanssa työskentelyä(ja oli ihan superhyvä paperinvalmistuksessa!) ja kertoi olevansa kiinnostunut jatkamaan paperipajaa mikä olisi tosi hieno juttu! Jätepaperia täältä kuitenkin löytyy yllin kyllin joten sitä kannattaisi ehdottomasti hyödyntää.
Olin kovin onnellinen kun lapset tekivät paperia monta tuntia innolla ja olisivat vielä jatkaneetkin mikäli massa ei olisi loppunut kesken. Jotkut jopa innostuivat koristelemaan omat arkkinsa lehdillä ja kaikella pikku tilpehöörillä mitä sattuivat löytämään. Ajattelin että loppuvaiheessa valvovaa silmää ei enää tarvittaisi ja niinpä lähdin käymään yläkerrassa ja ajattelin hetken hengähtää. Eipä mennyt kuin muutama minuutti kun yksi pojista tuli kauhea kasa paperimassaa kourassa ja kovasti jotain selittäen. Ja ilokseni muutama poika olikin päättänyt pistää homman ranttaliksi ja paperit tuusan nuuskaksi. Onneksi tuhoamistyötä ei ollut ehtinyt kohdistua kuin muutamaan paperiin ja loput saatiin varjeltua, mutta tuolloin kyllä lähti koko jengi keskuksesta pihalle eikä niitä kavereita näkynytkään täällä koko iltana, luojan kiitos.
Lapset ovat täällä ihania, mutta ajoittain kärsivällisyyttä ja hermoja kyllä koetellaan oikein urakalla. Ja kun ei ole yhteistä kieltä jota käyttää komentamiseen tulee ajoittain melko toivoton olo. Energiaa niillä tuntuu kyllä riittävän.
Lauantai-iltana Santhiaban koko kylä oli kerääntynyt kadulle katsomaan painiottelua. Enpä ole koskaan aikaisemmin ollut kiinnostunut painista mut nyt voisin sanoa olevani jo lähes fani! Tosin ehkä vain Senegalilaisen traditionaalisen painin...Mutta tunnelma painiottelussa oli aivan uskomaton, todellakin lähes jokaikinen alueen asukas oli paikalla, mieletön rumpuryhmä soitti musiikkia, naiset lauloivat ja nuoret miehet painivat hiekan pöllytessä ihmeellisissä kalsariviritelmissään. Tuota menoa katsellessani mietin kuinka tämä ihmisten meno täällä on niin erilaista kuin Suomessa.Suomessa ottelu olisi alkanut tietyllä kellonlyömällä kun kuuluttaja olisi näin ilmoittanut. Sitä ennen katsojat olisivat menneet kiltisti istumaan jokainen omalle paikalleen, sievässä järjestyksessä. Täällä homma toimii niin että aloitetaan, inchallah, sitten kun ehditään, esimerkiksi Minna Maija ja Ritva odottivat samankaltaisen painimatsin alkua männä viikolla n.6 tuntia. Ihmiset saapuvat paikalle suurieleisesti, kaikkia tervehditään ja istumapaikkaa mietitään ja vaihdetaan ja ihmetellään. Laulajat, soittajat ja "kuuluttajat" ärjyvät mikrofoneihinsa samanaikaisesti, niin että kaikki on yhtä iloista sekametelisoppaa. Mutta hauskaa on ja tunnelma on ainutlaatuisen ihana. En osaa sitä nyt tuon paremmin selittää, se pitää vaan kokea. Vaikka joskus meinaa hermot kiristyä tämän sähellyksen ja odottelun keskellä, on tässä tyylissä elää kuitenkin jotain konaisvaltaisen hurmaavaa. En tiedä onko meno täällä vai Suomessa toistaan parempaa tai oikeampaa, eikä sillä ole oikeastaan mitään väliä. On vaan hassua huomata miten erilaisia meidän tapamme toimia ovat ja se on hieno asia. Mulla on ainakin paljon opittavaa näiltä senusenuilta. Ja toivottavasti edes jotain on jo opittu.
Välillä on kyllä hieman koti-ikäväkin vaivannut, on kiva palata taas niihin omiin ympyröihin, Matkan jälkeen osaan arvostaa monia asioita jotka ovat tuntuneet itsestäänselvyyksiltä ja turhanpäiväisiltä ja ehkä ne omat vanhat ympyrät tuntuukin taas uusilta.
Mutta nyt kutsuu nukkumatti, pohdinnat jatkukoon manjana... Hyvää yötä!
Huh, Dakarin keskustassa ostoksilla käyminen käy kyllä täydestä työstä. Pyörähdimme juuri helmiostoksilla Sadun, Hannan, Veeran ja Sidiben kanssa ja nyt on aikalailla kaikkensa antanut olo. Löydettiin kyllä ihania helmiä ja kangasta myös, nyt riittääkin sitten näperreltävää. Arvatkaa vaan mitä saatte tuliaisiksi...hih.
Olimme kovin ylpeitä itsestämme kun matkustimme ensi kertaa taksilla ihan keskenämme ja saatiin tingattua vielä sopuhintakin, Veera ja Sibbe oli meitä vastassa keskustassa. Tähän mennessä ei olla juurikaan missään käyty tai jos ollaan, niin aina on ollut joku keskuksen tyypeistä turvana. Ylipäänsä teki kyllä hyvää käydä hieman tuolla ulkomaailmassa ja tutustua Dakariin hieman laajemmassakin mittakaavassa. Paluumatka hurautettiin bussilla, reippaasti kävi matka eikä kestänyt kuin puolitoista tuntia! Aargh. Ja kaiken lisäksi "kotipysäkkimme" oli jossain tuolla missä sen ei meidän mielestä todellakaan pitänyt olla ja näin ollen saimme loppuhuipennukseksi kotimatkaan hieman jännitystä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, kotona ollaan.
Eilen tein ahkerasti töitä aamusta iltaan. Aamulla leikittiin taas nappulaliigan kanssa ja lapsilla oli aivan käsittämätön halipula. Lähes jokaikinen räkänokka roikkui jossakin kehonosassa kiinni ja tahtoi tulla paijatuksi. Jopa pahimmat huligaanit!
Päivä menikin paperimassaa valmistellessa iltapäivän ympäristökerhon oppituntia varten.
Alkuhankaluuksien jälkeen paperinvalmistus sujui mallikkaasti ja lapset olivat siitä todella innoissaan. Dudu oli ohjaamassa mun kanssa työskentelyä(ja oli ihan superhyvä paperinvalmistuksessa!) ja kertoi olevansa kiinnostunut jatkamaan paperipajaa mikä olisi tosi hieno juttu! Jätepaperia täältä kuitenkin löytyy yllin kyllin joten sitä kannattaisi ehdottomasti hyödyntää.
Olin kovin onnellinen kun lapset tekivät paperia monta tuntia innolla ja olisivat vielä jatkaneetkin mikäli massa ei olisi loppunut kesken. Jotkut jopa innostuivat koristelemaan omat arkkinsa lehdillä ja kaikella pikku tilpehöörillä mitä sattuivat löytämään. Ajattelin että loppuvaiheessa valvovaa silmää ei enää tarvittaisi ja niinpä lähdin käymään yläkerrassa ja ajattelin hetken hengähtää. Eipä mennyt kuin muutama minuutti kun yksi pojista tuli kauhea kasa paperimassaa kourassa ja kovasti jotain selittäen. Ja ilokseni muutama poika olikin päättänyt pistää homman ranttaliksi ja paperit tuusan nuuskaksi. Onneksi tuhoamistyötä ei ollut ehtinyt kohdistua kuin muutamaan paperiin ja loput saatiin varjeltua, mutta tuolloin kyllä lähti koko jengi keskuksesta pihalle eikä niitä kavereita näkynytkään täällä koko iltana, luojan kiitos.
Lapset ovat täällä ihania, mutta ajoittain kärsivällisyyttä ja hermoja kyllä koetellaan oikein urakalla. Ja kun ei ole yhteistä kieltä jota käyttää komentamiseen tulee ajoittain melko toivoton olo. Energiaa niillä tuntuu kyllä riittävän.
Lauantai-iltana Santhiaban koko kylä oli kerääntynyt kadulle katsomaan painiottelua. Enpä ole koskaan aikaisemmin ollut kiinnostunut painista mut nyt voisin sanoa olevani jo lähes fani! Tosin ehkä vain Senegalilaisen traditionaalisen painin...Mutta tunnelma painiottelussa oli aivan uskomaton, todellakin lähes jokaikinen alueen asukas oli paikalla, mieletön rumpuryhmä soitti musiikkia, naiset lauloivat ja nuoret miehet painivat hiekan pöllytessä ihmeellisissä kalsariviritelmissään. Tuota menoa katsellessani mietin kuinka tämä ihmisten meno täällä on niin erilaista kuin Suomessa.Suomessa ottelu olisi alkanut tietyllä kellonlyömällä kun kuuluttaja olisi näin ilmoittanut. Sitä ennen katsojat olisivat menneet kiltisti istumaan jokainen omalle paikalleen, sievässä järjestyksessä. Täällä homma toimii niin että aloitetaan, inchallah, sitten kun ehditään, esimerkiksi Minna Maija ja Ritva odottivat samankaltaisen painimatsin alkua männä viikolla n.6 tuntia. Ihmiset saapuvat paikalle suurieleisesti, kaikkia tervehditään ja istumapaikkaa mietitään ja vaihdetaan ja ihmetellään. Laulajat, soittajat ja "kuuluttajat" ärjyvät mikrofoneihinsa samanaikaisesti, niin että kaikki on yhtä iloista sekametelisoppaa. Mutta hauskaa on ja tunnelma on ainutlaatuisen ihana. En osaa sitä nyt tuon paremmin selittää, se pitää vaan kokea. Vaikka joskus meinaa hermot kiristyä tämän sähellyksen ja odottelun keskellä, on tässä tyylissä elää kuitenkin jotain konaisvaltaisen hurmaavaa. En tiedä onko meno täällä vai Suomessa toistaan parempaa tai oikeampaa, eikä sillä ole oikeastaan mitään väliä. On vaan hassua huomata miten erilaisia meidän tapamme toimia ovat ja se on hieno asia. Mulla on ainakin paljon opittavaa näiltä senusenuilta. Ja toivottavasti edes jotain on jo opittu.
Välillä on kyllä hieman koti-ikäväkin vaivannut, on kiva palata taas niihin omiin ympyröihin, Matkan jälkeen osaan arvostaa monia asioita jotka ovat tuntuneet itsestäänselvyyksiltä ja turhanpäiväisiltä ja ehkä ne omat vanhat ympyrät tuntuukin taas uusilta.
Mutta nyt kutsuu nukkumatti, pohdinnat jatkukoon manjana... Hyvää yötä!
perjantai 20. huhtikuuta 2007
Sahkokatkosia, kaasupula ja sairastupa
Noyrin anteeksipyyntoni tasta pitkahkosta tauosta blogin paivityksen suhteen. Elossa taalla ollaan ja hyvin menee, olen vihdoin toipunut ikavasta yskastani, nyt tosin kaikki muut alkavat kukin vuorollaan sairastua. Mutta kun yhdessa ollaan niin yhdesssa myos sairastetaan. Onneksi ei ole kuitenkaan kenellakaan ollut viela mitaan vakavampaa, lahinna vain tata pienta flunssaa ja ajoittaisia vatsaongelmia. Tosin Baralla oli kuulema malaria ja Babskukin on ollut pari viimeista paivaa aika huonona. Mutta eikohan tama tasta.
Taalla on ollut talla viikolla myos aikalailla sahkokatkoksia ja nettikin on reistaillut. Ja koko Dakar karsii kaasupulasta! Karvistelin taalla monta paivaa kurkku raastinrautana haaveillen munkintippateesta, vaan eipa tullut teeta kun ei ollut kaasuakaan. Tiistaina saapuu Dakariin kaasulasti ja sitten tilanne helpottuu. Toivottavasti.
Niin, mistapa sitten aloittaisin...vaikkapa meidan vapaapaivasta Ngoren rannalla. Siella grillattiin valkoista laskia oikein urakalla ja oli oikein mukavaa. Valilla pulahdettin vilvoittavaan mereen, oli kylla ihanan kuuma paiva. Tuolla rannalla vieraillaan varmaan sitten hieman useammin kunhan pojat tulee.
Lauantain jalkeen ei olla ehditti juurikaan lomailemaan, mita nyt muutama sairaslomapaiva tuli pidettya. Muuten ollaan jatkettu hommia edellisten viikkojen malliin. Rempparyhma maalaili keskuksen seinia uuteen uskoon alkuviikosta ja nyt loppuviikosta pojat aloittivat ateljeetilan kunnostamisen. Siita tulee kylla hieno! Tahan asti se on ollut varaston ja kulkukissojen pissapaikan valimuoto, nyt yritamme saada siita toimivan ja monikayttoisemman tilan keskuksen kayttoon.
Keskuksessa onkin talla hetkella aika paljon toimintaa, joten lisatilat tulee kylla tarpeeseen. Taalla toimii kirjasto aktiivisesti, tanssi - ja teatteriharjoituksia on useana iltana viikossa (tiistai-iltana oltiin katsomassa wolofinkielisen teatteriesityksen harjoituksia, hyvalta vaikutti vaikka en hirveasti kielta ymmartanytkaan), samoin Suleymanin lukuharjoitustunteja, tyttojen kasityokerhoja, atk-opetusta lapsille ja sitten viela nama meidan projektit. Eli vilsketta riittaa ja se on hyva asia.
Eilen aloitimme naistenillan, eli aina torstaisin kuuden jalkeen keskus on varattu pariksi tunniksi vain naisille. Tama jarjestely tehtiin siksi etta saisimme pikkuhiljaa myos naisia enemman tanne keskukselle, nythan taalla on lahinna vain poikia ja miehia. Kysyimme mikseivat naiset vieta aikaa taalla keskuksella ja vastaus oli hyvin selkea: aikaa ei ole kun pitaa tehda toita. Naisilla on mahdollisen ansiotyon lisaksi hoidettavana myos koko perheen taloustyot, joten on ymmarrettavaa ettei ylimaaraista aikaa hirveasti jaa. Nyt kuitenkin saimme ainakin pienen porukan innostumaan tasta naistenillasta, ensi viikolla on taas uusi kokoontuminen. Tuolloin opetellaan tekemaan kirjoja ja puhutaan mahdollisen naistenkahvilan perustamisesta. Tuon kahvilan avulla naiset voisivat myyda tekemiaan kasitoita ja esimerkiksi noita kirjoja ja nain voisivat saada akaan pienta bisnesta.
Eilen me teimme yhdessa fataijoita (ihania pasteijoita, nam!), pelattiin unoa, juteltiin, lakattiin kynsia ja tanssittiin. Ja hauskaa oli taas kerran. Mietittiin etta meidan pitaa jarjestaa omat tanssiharjoitukset meille suomalaisille rautatangoille aina iltaisin huoneessamme etta edes jotenkin parjattaisiin noissa tanssimitteloissa. Kunpa vaan nakisitte sita menoa...huh.
Tiistaina ja keskiviikkona meilla kokoontui taas tarinaryhma. Tiistai-ilta meni melkoisessa hulinassa kun maalasimme kaverista muotokuvia. Keskiviikkona kaytiin sitten lasten ta
rinoita lapi. Jokainen sai vuorollaan kertoa oman tarinansa ja Soleyman kirjoitti ne paperille. Mietimme ensin, mahtaako lapsia kamalasti jannittaa tuo tilanne ja uskaltaako kukaan sanoa mitaan. Loppujenlopuksi, alkujannityksen kaikottua jutusta tuli huippusuosittu. Lapset eivat olisi malttaneet mitenkaan odottaa omaa vuoroaan. Tosin tuo aiemmin mainitsemani kulttuurihistoriallinen aspekti taisi jaada nyt odottelemaan toista tarinapajaa, meidan kirjasta taitaa tulla Santhiabalaisen pieruhuumorin kasikirja. Hahaa! No ei sentaan nyt ihan pelkastaa pieruhuu
moria, mutta melko omaperaisia tarinoita tuli. Mutta mielestani tassa jutussa oli kuitenkin nyt tarkeinta se, etta lapsilla naytti olevan tosi hauskaa.
Tiistaina alamme tehda tarinoista kuvia. Jos kuvat onnistuvat ja lapsilla riittaa karsivallisyytta niiden tekemiseen, teemme kurssiin lopuksi tanne keskukseen taidenayttelyn. Ja Minna Maijan kanssa sovimme etta mina teen suomeen palattuani tarinoista kunnon kirjan, sita odotan innolla.
Nyt olen valmistellut paperimassaa sunnuntain iltapaivatunnille, teemme yhdessa kierratyspaperia. Kavimme hetki sitten Hannan ja Mansuurin kanssa kerailemassa jatepaperia lahialueen kaupoista. Olisi vain hirveasti repimistyota tehtavana...
Uskomattomalta tuntuu etta pojat tulevat jo ensi viikolla. Millaan ei malttaisi odottaa, ikava on aikamoinen. Toisaalta on hieman haikea olo kun tuolloin meidan aikamme taalla keskuksessa alkaa olla lopuillaan. Toki tulemme viela tanne toihin ja muutenkin pyorimaan, mutta vaistamattomasti paluu Suomeenkin alkaa lahestya. Kuukausi on kylla aivan auttamattoman lyhyt aika taalla, vasta nyt alkaa paasta pikkuhiljaa oikeasti sisaan tahan toimintaan taalla ja tutustumaan ihmisiin. Voi kylla myo suomalaiset ollaan niiiin kankeaa ja hidasta kansaa...Mutta ehka viela jonain paivana tanne palataan, inchallah!
Yritan taas jossakin vaiheessa saada tanne lisailtya kuvia, mutta se on kylla tuskaisen hidasta puuhaa. Lisailen kuvia tanne sitten Suomeen palattuani enempi, joten kannattaa kayda vilkaisemassa tata myohemminkin.
Ja kiitos taas viesteista! On tosi kiva lueskella niita! Ja terveisia Sirkalle sinne itarajalle ja onnea gradun johdosta, terveisia myos Joutsenoon nuorelle parille ja katkaravulle (vai joko se on kuinka isoksi kasvanut?) ja tietysti superpaljon terveisia sinne Ruotsipyhtaalle, vakiokommentaattori Maijalle! Kiitos hienosta runosta, terveisia Olalle jos sita satut nakemaan, hih. Euroviisuja odotellessa...Olitko muuten siella Tavastialla? Olen ollut kirjoittamassa sulle sahkopostia viimeiset kolme viikkoa, aika epatoivoista puuhaa. Mutta yritetaan viela... Yritan sita Veeraakin patistaa koneen aareen, aika kiireinen se on kylla nyt ollut ja kipeana myos. Terveisia myos aidille ja iskalle, yritin teille soitella skypella mutta ette ilmeisesti ollu koneen aaressa. Yritetaan joku paiva uudestaan. Ja Hyvinkaalle myos terveisia ja kiitos viesteista. En ole vain ehtinyt niihin vastaamaan, perille ovat kylla tulleet! Ja Bergenin poppoolle myos kiitokset kivoista viesteista, pian nahdaan!
Tassapa kuulumiset tiivistetysti, paljon olisi viela lisaakin kerrottavaa mutta tarinoin sitten lisaa kun nahdaan. Halauksia kaikille ja aurinkoa, aurinkoa, aurinkoa!
Taalla on ollut talla viikolla myos aikalailla sahkokatkoksia ja nettikin on reistaillut. Ja koko Dakar karsii kaasupulasta! Karvistelin taalla monta paivaa kurkku raastinrautana haaveillen munkintippateesta, vaan eipa tullut teeta kun ei ollut kaasuakaan. Tiistaina saapuu Dakariin kaasulasti ja sitten tilanne helpottuu. Toivottavasti.
Niin, mistapa sitten aloittaisin...vaikkapa meidan vapaapaivasta Ngoren rannalla. Siella grillattiin valkoista laskia oikein urakalla ja oli oikein mukavaa. Valilla pulahdettin vilvoittavaan mereen, oli kylla ihanan kuuma paiva. Tuolla rannalla vieraillaan varmaan sitten hieman useammin kunhan pojat tulee.
Lauantain jalkeen ei olla ehditti juurikaan lomailemaan, mita nyt muutama sairaslomapaiva tuli pidettya. Muuten ollaan jatkettu hommia edellisten viikkojen malliin. Rempparyhma maalaili keskuksen seinia uuteen uskoon alkuviikosta ja nyt loppuviikosta pojat aloittivat ateljeetilan kunnostamisen. Siita tulee kylla hieno! Tahan asti se on ollut varaston ja kulkukissojen pissapaikan valimuoto, nyt yritamme saada siita toimivan ja monikayttoisemman tilan keskuksen kayttoon.
Keskuksessa onkin talla hetkella aika paljon toimintaa, joten lisatilat tulee kylla tarpeeseen. Taalla toimii kirjasto aktiivisesti, tanssi - ja teatteriharjoituksia on useana iltana viikossa (tiistai-iltana oltiin katsomassa wolofinkielisen teatteriesityksen harjoituksia, hyvalta vaikutti vaikka en hirveasti kielta ymmartanytkaan), samoin Suleymanin lukuharjoitustunteja, tyttojen kasityokerhoja, atk-opetusta lapsille ja sitten viela nama meidan projektit. Eli vilsketta riittaa ja se on hyva asia.
Eilen aloitimme naistenillan, eli aina torstaisin kuuden jalkeen keskus on varattu pariksi tunniksi vain naisille. Tama jarjestely tehtiin siksi etta saisimme pikkuhiljaa myos naisia enemman tanne keskukselle, nythan taalla on lahinna vain poikia ja miehia. Kysyimme mikseivat naiset vieta aikaa taalla keskuksella ja vastaus oli hyvin selkea: aikaa ei ole kun pitaa tehda toita. Naisilla on mahdollisen ansiotyon lisaksi hoidettavana myos koko perheen taloustyot, joten on ymmarrettavaa ettei ylimaaraista aikaa hirveasti jaa. Nyt kuitenkin saimme ainakin pienen porukan innostumaan tasta naistenillasta, ensi viikolla on taas uusi kokoontuminen. Tuolloin opetellaan tekemaan kirjoja ja puhutaan mahdollisen naistenkahvilan perustamisesta. Tuon kahvilan avulla naiset voisivat myyda tekemiaan kasitoita ja esimerkiksi noita kirjoja ja nain voisivat saada akaan pienta bisnesta.
Eilen me teimme yhdessa fataijoita (ihania pasteijoita, nam!), pelattiin unoa, juteltiin, lakattiin kynsia ja tanssittiin. Ja hauskaa oli taas kerran. Mietittiin etta meidan pitaa jarjestaa omat tanssiharjoitukset meille suomalaisille rautatangoille aina iltaisin huoneessamme etta edes jotenkin parjattaisiin noissa tanssimitteloissa. Kunpa vaan nakisitte sita menoa...huh.
Tiistaina ja keskiviikkona meilla kokoontui taas tarinaryhma. Tiistai-ilta meni melkoisessa hulinassa kun maalasimme kaverista muotokuvia. Keskiviikkona kaytiin sitten lasten ta
rinoita lapi. Jokainen sai vuorollaan kertoa oman tarinansa ja Soleyman kirjoitti ne paperille. Mietimme ensin, mahtaako lapsia kamalasti jannittaa tuo tilanne ja uskaltaako kukaan sanoa mitaan. Loppujenlopuksi, alkujannityksen kaikottua jutusta tuli huippusuosittu. Lapset eivat olisi malttaneet mitenkaan odottaa omaa vuoroaan. Tosin tuo aiemmin mainitsemani kulttuurihistoriallinen aspekti taisi jaada nyt odottelemaan toista tarinapajaa, meidan kirjasta taitaa tulla Santhiabalaisen pieruhuumorin kasikirja. Hahaa! No ei sentaan nyt ihan pelkastaa pieruhuu
moria, mutta melko omaperaisia tarinoita tuli. Mutta mielestani tassa jutussa oli kuitenkin nyt tarkeinta se, etta lapsilla naytti olevan tosi hauskaa.Tiistaina alamme tehda tarinoista kuvia. Jos kuvat onnistuvat ja lapsilla riittaa karsivallisyytta niiden tekemiseen, teemme kurssiin lopuksi tanne keskukseen taidenayttelyn. Ja Minna Maijan kanssa sovimme etta mina teen suomeen palattuani tarinoista kunnon kirjan, sita odotan innolla.
Nyt olen valmistellut paperimassaa sunnuntain iltapaivatunnille, teemme yhdessa kierratyspaperia. Kavimme hetki sitten Hannan ja Mansuurin kanssa kerailemassa jatepaperia lahialueen kaupoista. Olisi vain hirveasti repimistyota tehtavana...
Uskomattomalta tuntuu etta pojat tulevat jo ensi viikolla. Millaan ei malttaisi odottaa, ikava on aikamoinen. Toisaalta on hieman haikea olo kun tuolloin meidan aikamme taalla keskuksessa alkaa olla lopuillaan. Toki tulemme viela tanne toihin ja muutenkin pyorimaan, mutta vaistamattomasti paluu Suomeenkin alkaa lahestya. Kuukausi on kylla aivan auttamattoman lyhyt aika taalla, vasta nyt alkaa paasta pikkuhiljaa oikeasti sisaan tahan toimintaan taalla ja tutustumaan ihmisiin. Voi kylla myo suomalaiset ollaan niiiin kankeaa ja hidasta kansaa...Mutta ehka viela jonain paivana tanne palataan, inchallah!
Yritan taas jossakin vaiheessa saada tanne lisailtya kuvia, mutta se on kylla tuskaisen hidasta puuhaa. Lisailen kuvia tanne sitten Suomeen palattuani enempi, joten kannattaa kayda vilkaisemassa tata myohemminkin.
Ja kiitos taas viesteista! On tosi kiva lueskella niita! Ja terveisia Sirkalle sinne itarajalle ja onnea gradun johdosta, terveisia myos Joutsenoon nuorelle parille ja katkaravulle (vai joko se on kuinka isoksi kasvanut?) ja tietysti superpaljon terveisia sinne Ruotsipyhtaalle, vakiokommentaattori Maijalle! Kiitos hienosta runosta, terveisia Olalle jos sita satut nakemaan, hih. Euroviisuja odotellessa...Olitko muuten siella Tavastialla? Olen ollut kirjoittamassa sulle sahkopostia viimeiset kolme viikkoa, aika epatoivoista puuhaa. Mutta yritetaan viela... Yritan sita Veeraakin patistaa koneen aareen, aika kiireinen se on kylla nyt ollut ja kipeana myos. Terveisia myos aidille ja iskalle, yritin teille soitella skypella mutta ette ilmeisesti ollu koneen aaressa. Yritetaan joku paiva uudestaan. Ja Hyvinkaalle myos terveisia ja kiitos viesteista. En ole vain ehtinyt niihin vastaamaan, perille ovat kylla tulleet! Ja Bergenin poppoolle myos kiitokset kivoista viesteista, pian nahdaan!
Tassapa kuulumiset tiivistetysti, paljon olisi viela lisaakin kerrottavaa mutta tarinoin sitten lisaa kun nahdaan. Halauksia kaikille ja aurinkoa, aurinkoa, aurinkoa!
lauantai 14. huhtikuuta 2007
Tuskaa tietokoneella...
Huomenta kaikille.
Sain nyt vihdoin lisattya muutaman kuvan tuonne aikaisempien tekstien sekaan. Kaykaapa vilkaisemassa. Olen pahoillani etta kuvat eivat ole ihan priimaluokkaa, mutta ehka niista hieman saa tunnelmasta kiinni. Tama blogin hoitaminen on tuskaisen hidasta taalla, meilla on talla hetkella vain yksi kone kaytossa ja maanantaina tulee kaksi tyttoa lisaa. Eli kirjoittelen kylla aina kun ehdin...
Sain nyt vihdoin lisattya muutaman kuvan tuonne aikaisempien tekstien sekaan. Kaykaapa vilkaisemassa. Olen pahoillani etta kuvat eivat ole ihan priimaluokkaa, mutta ehka niista hieman saa tunnelmasta kiinni. Tama blogin hoitaminen on tuskaisen hidasta taalla, meilla on talla hetkella vain yksi kone kaytossa ja maanantaina tulee kaksi tyttoa lisaa. Eli kirjoittelen kylla aina kun ehdin...
Nyt lahden valmistautumaan ansaittuun vapaapaivaamme, Ngoren ihana ranta odotaa meita. Aurinkokin paistaa jo ihan lupaavasti. Lampoa sinnekin kaikille, on ikava teita! (vaan ei Suomen kylmaa viimaa....hihihii)
torstai 12. huhtikuuta 2007
Liggee bu bax!
Tyontayteiset terveiset Santhiabasta!
Toita ollaan tehty ahkerasti joka paiva, joten tama blogin kirjoittaminenkin on taas hieman viivastynyt. Mutta tassa viimeisimmat kuulumiset.
Eli maanantaina aloitettu rempparyhma jatkoi toimintaansa tiistaina sekavissa merkeissa. Takalainen miehinen tyoskentelyilmapiiri saikin aivan uusia ulottuvuuksia kun kaksi nuorta tyttotubabia tuli opettamaan pojille remonttihommia. Ohjeita ei millaan meinattu alkusi ottaa vastaan.- Hey, you are in africa now, thisis how we do things- saatiin vastaukseksi kun yritimme opastaa jannuja. Taalla asiat tehdaan vain huis hais, maalia toisen paalle, jolloin joka paikka repsottaa parin kuukauden paasta taas aivan samalla tavalla kuin ennenkin. Noh, muutaman tuskaisen tyotunnin ja keskustelutilanteen jalkeen on homma saatu toimimaan. Satu nayttaa kuinka homma toimii niin etta siita tulee kestavaa ja siistia ja sitten tehdaan porukalla. Korjattavia kohteita taalla olisi kylla vaikka milla mitalla, mutta pyrimme tekemaan nyt sen minka ehdimme ja ehka ryhman pojat voivat jatkaa kunnostusprojektia saamillaan tiedoilla meidan lahdettya, inchallah!
Keskiviikko-iltana kokoontui tarina-ryhma ensimmaisen kerran. Lapsia tuli paikalle n. 12, joista suurin osa oli tyttoja. Mukaan tuli myos muutama poika, mika on hyva juttu, nain voimme yrittaa kehittaa tyttojen ja poikien valista yhteistyota.
Taman ryhman kanssa tyostamme tarina-projektia, jonka tarkoituksena on kerailla lahialueen ihmisilta erilaisia tarinoita, satuja, loruja ja kaikenlaisia juttuja, vaikka isovanhempien muistelmia lapsuudestaan. Tarinoiden pohjalta lapset piirtavat kuvia jotka kootaan kirjoitettujen tarinoiden kanssa kirjaksi. Kirja tulee esille Sunu Ker-keskuksen kirjastoon kaikkien luettavaksi. Tavoitteena tassa projektissa on oman asuinalueen menneisyyteen ja kulttuurihistoriaan tutustuminen. Tarinoita taalla riittaa kylla yllin kyllin, tosin suurin osa niista on hurjia ja peloittavia taikauskomuksia, joiden tarkoituksena on pitaa lapsia kurissa (esim. jos et ole juuri tiettyy aikaan kotona, kannibaali tulee ja syo sinut). Yleisesti ottaen taalla elaa vahva usko kaikkeen yliluonnolliseen, henget ja kiroukset vaeltelevat levottomina pitkin Dakari
n katuja...joten lapsia on helppo pitaa kurissa tuollaisilla peloittelujutuilla.
Olisi kuitenkin kiva etta taman meidan tarina-kerhon avulla lapset loytaisivat myos iloisempia tarinoita ja kuulisivat minkalaista taalla on ollut ennen. En tieda onko taalla lapsilla minkaanlaista kasitysta historiasta, luulisin etta koulussa sita opiskellaan edes jonkin verran. Mutta katsotaan mita tuleman pitaa, annoimme lapsille kotitehtavaksi etsia ensi kerraksi ainakin yhden tarinan.
Taman ryhman kanssa keskitymme myos paljon peruskuvikseen. Ensimmaisella tunnilla kaytiin lapi variympyraa ja opeteltiin varien sekoittamista. Harjoiteltiin myos paavarit, valivarit ja tehtiin variharmoniaharjoitus. Siinapa ensimmainen tunti menikin, ensi kerralla tehdaan muotokuva kaverista ja samalla harjoitellaan maalaamista. Aika vaan menee niin nopiaan ja paljon olisi tehtavaa...
Ajasta puheenollen, kaikista eniten olen nauttinut taalla kiireettomyydesta (vaikka juuri valitinkin etta aika menee niin nopeasti, heh). Tama on niiiin ihanaa sen kamalan oravanpyoran jalkeen jonka Suomeen jatin lahtiessani, pelottaa ajatus siita etta siella se taas odottaa kun palaan...aikataulut ja pirullinen heratyskello!
Toivon kuitenkin etta omaksuisin taman afrikkalaisen elamantavan ajankayton suhteen, taalla ei tunneta sanaa stressi. Kaikkien suomalaisten olisi syyta tulla tanne opiskelemaan rennostiolemista.Bu bax!
Nyt taidan kompia viela hetkeksi tuonne auringon lampoon kollottelemaan. Tuo remonttityo vie aikalailla voimia tassa kuumuudessa. Onneksi pari viimeisinta paivaa on ollut hieman pilvisempia niin on ollut helpompi tyoskennella. Huomenna jatketaan seinien maalaamisella ja odotellaan etta Minna Maija (taman keskuksen johtaja) saapuu, niin voimme miettia mita muuta taalla remontoidaan.
Lauantaina meinaamme pitaa taysin rehellisen vapaapaivan ja lahdemme porukalla rannalle. Toivottavasti on aurinkoinen paiva. Muuten mulla ja Sadulla paivat ovat aikalailla tyontayteisia, lomailemme kunnolla vasta sitten kun pojat tulevat. En malttaisi odottaa...Mutta lampoa ja iloa sinne kaikille, edelleen kiitos kommenteista. Kiva tietaa etta tata joku lukee. Niin ja yritan nyt vihdoin laittaa niita kuviakin :)
Toita ollaan tehty ahkerasti joka paiva, joten tama blogin kirjoittaminenkin on taas hieman viivastynyt. Mutta tassa viimeisimmat kuulumiset.
Eli maanantaina aloitettu rempparyhma jatkoi toimintaansa tiistaina sekavissa merkeissa. Takalainen miehinen tyoskentelyilmapiiri saikin aivan uusia ulottuvuuksia kun kaksi nuorta tyttotubabia tuli opettamaan pojille remonttihommia. Ohjeita ei millaan meinattu alkusi ottaa vastaan.- Hey, you are in africa now, thisis how we do things- saatiin vastaukseksi kun yritimme opastaa jannuja. Taalla asiat tehdaan vain huis hais, maalia toisen paalle, jolloin joka paikka repsottaa parin kuukauden paasta taas aivan samalla tavalla kuin ennenkin. Noh, muutaman tuskaisen tyotunnin ja keskustelutilanteen jalkeen on homma saatu toimimaan. Satu nayttaa kuinka homma toimii niin etta siita tulee kestavaa ja siistia ja sitten tehdaan porukalla. Korjattavia kohteita taalla olisi kylla vaikka milla mitalla, mutta pyrimme tekemaan nyt sen minka ehdimme ja ehka ryhman pojat voivat jatkaa kunnostusprojektia saamillaan tiedoilla meidan lahdettya, inchallah!
Keskiviikko-iltana kokoontui tarina-ryhma ensimmaisen kerran. Lapsia tuli paikalle n. 12, joista suurin osa oli tyttoja. Mukaan tuli myos muutama poika, mika on hyva juttu, nain voimme yrittaa kehittaa tyttojen ja poikien valista yhteistyota.
Taman ryhman kanssa tyostamme tarina-projektia, jonka tarkoituksena on kerailla lahialueen ihmisilta erilaisia tarinoita, satuja, loruja ja kaikenlaisia juttuja, vaikka isovanhempien muistelmia lapsuudestaan. Tarinoiden pohjalta lapset piirtavat kuvia jotka kootaan kirjoitettujen tarinoiden kanssa kirjaksi. Kirja tulee esille Sunu Ker-keskuksen kirjastoon kaikkien luettavaksi. Tavoitteena tassa projektissa on oman asuinalueen menneisyyteen ja kulttuurihistoriaan tutustuminen. Tarinoita taalla riittaa kylla yllin kyllin, tosin suurin osa niista on hurjia ja peloittavia taikauskomuksia, joiden tarkoituksena on pitaa lapsia kurissa (esim. jos et ole juuri tiettyy aikaan kotona, kannibaali tulee ja syo sinut). Yleisesti ottaen taalla elaa vahva usko kaikkeen yliluonnolliseen, henget ja kiroukset vaeltelevat levottomina pitkin Dakari
n katuja...joten lapsia on helppo pitaa kurissa tuollaisilla peloittelujutuilla.Olisi kuitenkin kiva etta taman meidan tarina-kerhon avulla lapset loytaisivat myos iloisempia tarinoita ja kuulisivat minkalaista taalla on ollut ennen. En tieda onko taalla lapsilla minkaanlaista kasitysta historiasta, luulisin etta koulussa sita opiskellaan edes jonkin verran. Mutta katsotaan mita tuleman pitaa, annoimme lapsille kotitehtavaksi etsia ensi kerraksi ainakin yhden tarinan.
Taman ryhman kanssa keskitymme myos paljon peruskuvikseen. Ensimmaisella tunnilla kaytiin lapi variympyraa ja opeteltiin varien sekoittamista. Harjoiteltiin myos paavarit, valivarit ja tehtiin variharmoniaharjoitus. Siinapa ensimmainen tunti menikin, ensi kerralla tehdaan muotokuva kaverista ja samalla harjoitellaan maalaamista. Aika vaan menee niin nopiaan ja paljon olisi tehtavaa...
Ajasta puheenollen, kaikista eniten olen nauttinut taalla kiireettomyydesta (vaikka juuri valitinkin etta aika menee niin nopeasti, heh). Tama on niiiin ihanaa sen kamalan oravanpyoran jalkeen jonka Suomeen jatin lahtiessani, pelottaa ajatus siita etta siella se taas odottaa kun palaan...aikataulut ja pirullinen heratyskello!
Toivon kuitenkin etta omaksuisin taman afrikkalaisen elamantavan ajankayton suhteen, taalla ei tunneta sanaa stressi. Kaikkien suomalaisten olisi syyta tulla tanne opiskelemaan rennostiolemista.Bu bax!
Nyt taidan kompia viela hetkeksi tuonne auringon lampoon kollottelemaan. Tuo remonttityo vie aikalailla voimia tassa kuumuudessa. Onneksi pari viimeisinta paivaa on ollut hieman pilvisempia niin on ollut helpompi tyoskennella. Huomenna jatketaan seinien maalaamisella ja odotellaan etta Minna Maija (taman keskuksen johtaja) saapuu, niin voimme miettia mita muuta taalla remontoidaan.
Lauantaina meinaamme pitaa taysin rehellisen vapaapaivan ja lahdemme porukalla rannalle. Toivottavasti on aurinkoinen paiva. Muuten mulla ja Sadulla paivat ovat aikalailla tyontayteisia, lomailemme kunnolla vasta sitten kun pojat tulevat. En malttaisi odottaa...Mutta lampoa ja iloa sinne kaikille, edelleen kiitos kommenteista. Kiva tietaa etta tata joku lukee. Niin ja yritan nyt vihdoin laittaa niita kuviakin :)
maanantai 9. huhtikuuta 2007
Lii lan la?
Taalla taas pitkasta aikaa! Paljon on ehtinyt tapahtua tassa valissa, yritan saada jonkinlaisen tiivistelman parista viime paivasta aikaiseksi.
Sunnuntaisin keskuksessa toimii lasten kerho jota Veera, Dudu, Modu ja Omar ovat ohjanneet yhdessa. Eilen kokeiltiin uutta jarjestysta jossa lapset jaettiin pienempiin ryhmiin (lasten ikahaitari on 2-15 v.). Aamupaivalla o
li ihan pikkuiset omassa ryhmassaan ( mina ja Satu ohjattiin tata ryhmaa) ja alaluokkalaiset omassa ryhmassaan. Iltapaivalla oli viela isojen ryhma. Talla jarjestelylla yritettiin saada kerhon toimintaan hieman tolkkua, tahan asti meno oli ollut melko kaaottista. Lapsia on ollut aivan valtavasti ja suuren ikaeron takia on ollut vaikea opettaa koko ryhmaa yhdessa. Nyt homma naytti toimivan kuitenkin huomattavasti paremmin kun saatiin pienemmat lapset omaan ryhmaan, jolloin isommat ja pidemmalle edenneet lapset saivat keskittya kunnolla tekemiseen ja oppimiseen. Isot opiskelivat vitamiineja ja tekivat kollaasitoita vihanneksista ja hedelmista.
Meilla Sadun kanssa oli kadet taynna tyota pikkuisissa. Meidan ryhman lapset eivat ole viela koulussa, joten keskittymiskyky on aika olematon ja lapset ovat tosi pienia (2-4v.). Ja lapsia oli loppujen lopuksi ryhmassa yli 15 . Voitte varmasti kuvitella minkalainen meno meilla oli. Tadit oli kylla hieman vasyneita tuon yhteisen kahden tunnin jalkeen. No, olosuhteisiin nahden onnistuimme kuitenkin melko hyvin. Ensin harjoittelimme roskien keraamista ja sen jalkeen pelailtiin muistipelia. Leikimme myos keskittymis -ja muistamisleikkeja, eli ihan perusjutuista lahdettiin liikenteeseen. Ensi viikolla alamme harjoitella vareja ja ehka jopa hieman maalataankin. Isoille alkaa ymparistotiedon kurssi, jonka Johanna ja Hanna suunnittelevat.
Tanaan aloitimme remonttikerhon ja kohteeksi otimme ylakerran ateljeetilan. Tyot alkoivat klo 10, ainakin meidan mielesta, tosin siihen aikaan ei paikalla ollut ketaan muuta kuin mina ja Satu. Meinasi epatoivo iskea, mutta pikku hiljaa alkoi vakea saapua paikalle ja loppujen lopuksi innokkaita remonttireiskoja ja auttavia kasia oli paikalla ihan liikaakin! Ja kaikki ovat tosi ahkeria tyontekijoita. Saimme tyot hyvin alkuun, huomenna jatketaan. Kunhan saadaan ateljee kuntoon niin sitten pidetaan juhlat, jipii!
Taalla on kylla ihailtavaa tuo ihmisten innokkuus ja yhdessatekemisen ilo. Kun tehdaan jotain, tehdaan sitten innolla ja niin etta kaikki paasevat osallistumaan. Ja kaikki oikeasti haluavat tehda. Kivaa!( ja joskus myos tosi rasittavaa, kaikki tehdaan niin tajuttomalla energialla ettei missaan ole enaa mitaan tolkkua. )
Eilen illalla juhlistettiin hieman mun synttareita, kaytiin tyttojen kanssa syomassa paikallisessa ravintolassa (oli kuulema kaupungin paras ravintola, hihihii, eli naapurin grilli) ja hyvaa oli. Pitanee menna sinne joku ilta uudelleen. Sen jalkeen tultiin takaisin tanne keskukselle ja tarjosin koko porukalle suklaaleivoksia. Tosin Babsku suuttui minulle kun en ollut kertonut hanelle aiemmin synttareistani. Mutta suuttuminen loppuu kuulema ensi sunnuntaina (Babsku on aina vuoronperaan jollekin meista suuttunut, yleensa viikon kerrallaan).
Olen nyt siis tayttanyt yhden vuoden taalla Senegalissa, pojat antoivat lahjaksi minulle yhden kynttilan. Kun tulen tanne ensi vuonna, saan sitten toisen kynttilan. Illalla otettiin viela tiukat uunomatsit, melkoisia huijareita nuo ovat. Mutta annettiin kylla samalla mitalla takaisin.
Sunnuntaisin keskuksessa toimii lasten kerho jota Veera, Dudu, Modu ja Omar ovat ohjanneet yhdessa. Eilen kokeiltiin uutta jarjestysta jossa lapset jaettiin pienempiin ryhmiin (lasten ikahaitari on 2-15 v.). Aamupaivalla o
li ihan pikkuiset omassa ryhmassaan ( mina ja Satu ohjattiin tata ryhmaa) ja alaluokkalaiset omassa ryhmassaan. Iltapaivalla oli viela isojen ryhma. Talla jarjestelylla yritettiin saada kerhon toimintaan hieman tolkkua, tahan asti meno oli ollut melko kaaottista. Lapsia on ollut aivan valtavasti ja suuren ikaeron takia on ollut vaikea opettaa koko ryhmaa yhdessa. Nyt homma naytti toimivan kuitenkin huomattavasti paremmin kun saatiin pienemmat lapset omaan ryhmaan, jolloin isommat ja pidemmalle edenneet lapset saivat keskittya kunnolla tekemiseen ja oppimiseen. Isot opiskelivat vitamiineja ja tekivat kollaasitoita vihanneksista ja hedelmista.Meilla Sadun kanssa oli kadet taynna tyota pikkuisissa. Meidan ryhman lapset eivat ole viela koulussa, joten keskittymiskyky on aika olematon ja lapset ovat tosi pienia (2-4v.). Ja lapsia oli loppujen lopuksi ryhmassa yli 15 . Voitte varmasti kuvitella minkalainen meno meilla oli. Tadit oli kylla hieman vasyneita tuon yhteisen kahden tunnin jalkeen. No, olosuhteisiin nahden onnistuimme kuitenkin melko hyvin. Ensin harjoittelimme roskien keraamista ja sen jalkeen pelailtiin muistipelia. Leikimme myos keskittymis -ja muistamisleikkeja, eli ihan perusjutuista lahdettiin liikenteeseen. Ensi viikolla alamme harjoitella vareja ja ehka jopa hieman maalataankin. Isoille alkaa ymparistotiedon kurssi, jonka Johanna ja Hanna suunnittelevat.
Tanaan aloitimme remonttikerhon ja kohteeksi otimme ylakerran ateljeetilan. Tyot alkoivat klo 10, ainakin meidan mielesta, tosin siihen aikaan ei paikalla ollut ketaan muuta kuin mina ja Satu. Meinasi epatoivo iskea, mutta pikku hiljaa alkoi vakea saapua paikalle ja loppujen lopuksi innokkaita remonttireiskoja ja auttavia kasia oli paikalla ihan liikaakin! Ja kaikki ovat tosi ahkeria tyontekijoita. Saimme tyot hyvin alkuun, huomenna jatketaan. Kunhan saadaan ateljee kuntoon niin sitten pidetaan juhlat, jipii!
Taalla on kylla ihailtavaa tuo ihmisten innokkuus ja yhdessatekemisen ilo. Kun tehdaan jotain, tehdaan sitten innolla ja niin etta kaikki paasevat osallistumaan. Ja kaikki oikeasti haluavat tehda. Kivaa!( ja joskus myos tosi rasittavaa, kaikki tehdaan niin tajuttomalla energialla ettei missaan ole enaa mitaan tolkkua. )
Eilen illalla juhlistettiin hieman mun synttareita, kaytiin tyttojen kanssa syomassa paikallisessa ravintolassa (oli kuulema kaupungin paras ravintola, hihihii, eli naapurin grilli) ja hyvaa oli. Pitanee menna sinne joku ilta uudelleen. Sen jalkeen tultiin takaisin tanne keskukselle ja tarjosin koko porukalle suklaaleivoksia. Tosin Babsku suuttui minulle kun en ollut kertonut hanelle aiemmin synttareistani. Mutta suuttuminen loppuu kuulema ensi sunnuntaina (Babsku on aina vuoronperaan jollekin meista suuttunut, yleensa viikon kerrallaan).
Olen nyt siis tayttanyt yhden vuoden taalla Senegalissa, pojat antoivat lahjaksi minulle yhden kynttilan. Kun tulen tanne ensi vuonna, saan sitten toisen kynttilan. Illalla otettiin viela tiukat uunomatsit, melkoisia huijareita nuo ovat. Mutta annettiin kylla samalla mitalla takaisin.
Lauantaina olimme illansuussa naisten juhlissa tuossa naapurikujalla. Lahialueen naisilla on yhteinen saastokassa, johon jokainen antaa aina pienen summan rahaa ja aina kukin vuorollaan saa keratyn potin itselleen. Nama rahat voi kayttaa esimerkiksi pienen bisneksen aloittamiseen tai vaikka kodin remontoimiseen. Taalla naisilla ei ole kuitenkaan juurikaan mahdollisuuksia ansioihin, he kun hoitelevat kotona taloutta ja lapsia. Tama saastokassa on nain ollen mainio jarjestelma.
Naiset ovat taalla kylla uskomattoman upeita. Vaikka rahaa ei ylellisyyksiin olisikaan, on kaikki kuitenkin ihan vimpan paalle laittautuneita ja kantavat itsensa todella upeasti ja ylvaasti. Ja vaikka tama kulttuuri on melko miesvaltaista taalla, osaa kylla naisetkin antaa takaisin noille lorvailijoille. Ainakin toivon niin. Arvatkaa vaan tunnenko itseni melkoiseksi hiirulaiseksi taalla. Pitanee yrittaa ottaa hieman oppia...
Niin, niissa naisten juhlissa sitten taas tanssittiin , yllatys yllatys! Ja mitapa muuta voin taas sanoa kuin WauWau! Siella me valkokorvat heiluttiin mukana ja yritettiin parhaamme. Upeaa oli. Taalla kylla pitaisi olla videokamera ja nauhuri mukana, esimerkiksi tanaankin oli mielettomat rumpu- ja laulusessiot tuossa keskuksen pihalla. Itselle se on niin harvinaista herkkua etta ihan melkein herkistyy kun naihin tilanteisiin paasee mukaan...huah.
Nyt alkaa jo uni painaa silmaa, oli rankka ja tyontayteinen paiva. Huomenna on nyt neljas yritys vaihtaa matkashekit vihdoin rahaksi ja toivottavasti saadaan myos Sadun pankkikortti takaisin, automaatti nielaisi sen tuossa eraana paivana..Teemme huomenna retken keskustaan, Satu ja Hanna kayvat ostamassa vaaleita hiuksia jotta saavat vihdoin letit. Itse olen kylla jo luopunut tuosta letti-ajatuksesta. Jos saisin ostettua itselleni sandaalit, olisin todella tyytyvainen. Inchallah! Bonne nuit!
Naiset ovat taalla kylla uskomattoman upeita. Vaikka rahaa ei ylellisyyksiin olisikaan, on kaikki kuitenkin ihan vimpan paalle laittautuneita ja kantavat itsensa todella upeasti ja ylvaasti. Ja vaikka tama kulttuuri on melko miesvaltaista taalla, osaa kylla naisetkin antaa takaisin noille lorvailijoille. Ainakin toivon niin. Arvatkaa vaan tunnenko itseni melkoiseksi hiirulaiseksi taalla. Pitanee yrittaa ottaa hieman oppia...
Niin, niissa naisten juhlissa sitten taas tanssittiin , yllatys yllatys! Ja mitapa muuta voin taas sanoa kuin WauWau! Siella me valkokorvat heiluttiin mukana ja yritettiin parhaamme. Upeaa oli. Taalla kylla pitaisi olla videokamera ja nauhuri mukana, esimerkiksi tanaankin oli mielettomat rumpu- ja laulusessiot tuossa keskuksen pihalla. Itselle se on niin harvinaista herkkua etta ihan melkein herkistyy kun naihin tilanteisiin paasee mukaan...huah.
Nyt alkaa jo uni painaa silmaa, oli rankka ja tyontayteinen paiva. Huomenna on nyt neljas yritys vaihtaa matkashekit vihdoin rahaksi ja toivottavasti saadaan myos Sadun pankkikortti takaisin, automaatti nielaisi sen tuossa eraana paivana..Teemme huomenna retken keskustaan, Satu ja Hanna kayvat ostamassa vaaleita hiuksia jotta saavat vihdoin letit. Itse olen kylla jo luopunut tuosta letti-ajatuksesta. Jos saisin ostettua itselleni sandaalit, olisin todella tyytyvainen. Inchallah! Bonne nuit!
perjantai 6. huhtikuuta 2007
Gumbay laa tudu
Nyt on tubabit (eli valkokorvat eli me) kastettu ja saimme uudet, senegalilaiset nimet. Minut kastettiin Gumbayeksi ja Satu Amsatun Dayeksi. Kasteen jalkeen nautiskeltiin senegalilaiseen tapaan puuroa jonka tehtavana on auttaa uuden nimen muistamisessa. Puuro oli herkullista, se tarjoiltiin ihanan jugurttikastikkeen kera, mutta tuosta muistinparantamisesta en ole lainkaan vakuuttunut.
Torstaina, eli eilen, juhlittiin illalla Veeran ja Sidiben haita. Hui mita menoa, vaikka haat taisivatkin olla melko pienet ja hillityt perinteiseen tyyliin verrattuna. Hauskaa oli vaikkakin pieni kuumeilu minua ja Satua vaivasikin. Mutta tanssia ja ruokaa oli yllin kyllin tarjolla!
Haiden jalkeen menimme viela kuuntelemaan poikien baifal-laulua kadulle. Istuskelimme kujalla huivit paassa (paat piti peittaa naisilta, kyseessa oli uskonnollinen tapahtuma, aiheesta lisaa myohemmin). Laulun raikuessa pitkin Santhiaban pimeita kujia nautimme kupilliset cafe tubaa(paikallinen kahvijuoma tai jotain sinne pain) ja tahtitaivasta katsellen. Wau, wau, Senegal tres bien!
Sekavan ja huonosti nukutun yon jalkeen yritimme taas karran menna vaihtamaan matkashekkeja frangeiksi. Noh, talla kertaa pankki oli jopa auki (taalla on ollut kolme viimeista paivaa pyhapaivia, eli pankki on ollut kiinni, kukaan ei vain muistanut sita meille sanoa...) ja miljoona ihmista oli ahtautunut pieneen pankkitoimistoon yhdella kertaa. Meilla oli vartti aikaa ennen kuin pankki olisi mennyt taas kiinni ja mietimme etta luovutammeko suosiolla ja tulemme neljannen kerran uudelleen. Onneksi eras ystavallinen herra kysyi meidan puolesta virkailijalta etta onko matkashekkeja ylipaansa mahdollista vaihtaa tassa pankissa ja vastaus oli tietenkin ei. Jeps, eli ehka maanantaina uudemman kerran jonnekin toiseen pankkiin tai jotakin. Tieda hanta. Eipa taalla kylla rahaa pahemmin mihinkaan kulu, aamupalapatonki maksaa lahikiskassa n.0,20e ja paivisin maha taytetaan tsebutsenilla, niin mitapa sita muuta ihminen tarvitseekaan. Ilma on alkanut selkeasti lammeta, taalla on tosi kuuma paivisin, joten ei ruokakaan kauheasti maistu.
Tanaan paastiin vihdoin matkan oikeaan aiheeseen, eli tuleviin tyopajoihin. Babacar kutsui kokoon koko porukan eli keskuksen pojat, Veeran ja meidat finufinut. Kavimme yhdessa lapi mita kukakin on suunnitellut tekevansa ja sovittiin kuka auttaa ketakin ja milloin. Sunnuntaisn taalla on n. 50 lapsen ryhma jolle pidetaan Lasten oikeudet-kerhoa. Kerhossa opetellaan erilaisia asioita kuviksesta vitamiineihin ja ymparistoasioihin. Ryhma koostuu eri-ikaisista lapsista, jotka eivat kay juurikaan koulussa, pyorivat vaan ympariinsa Santhiaban katuja ja asustelevat siella taalla. Nain ollen esimerkiksi keskittymiskyky on aika olematon, joten taman ryhman ohjaaminen tulee olemaan melko haastavaa. Ryhmaa ohjataan onneksi koko porukan voimin. Tarina-projektiin muodostetaan erillinen, pienempi ryhma koska esimerkiksi kirjansitominen on melko tarkkaa puuhaa. Tyoryhmaksi tahan projektiin muodostui: mina, Satu, Veera, Sidibe ja Suleman. Veera oli jo etukateen miettinyt pienen ryhman valmiiksi, mika helpottaa mun hommia kovasti. Meidan oppiin tulee ilmeisesti vain tyttoja joilla on kova halu oppia kaikkea kuvallista ilmaisua. Tama on mielestani tosi hyva juttu, taalla tytot jaavat helposti jalkoihin ja vaille kannustusta. Teen mielellani oman osani sen eteen etta edes muutama tyttolapsi saisi annoksen onnistumisen tunteita ja sita kautta ehka lisaa itsetuntoa.
Kerron tuosta tarinapajasta lisaa myohemmin, nyt on jo kertynyt tarinaa tahan postiin niin paljon ettei kukaan jaksa enaa lukea tata. Niin paljon olisi kerrottavaa, mutta pitanee saastella myohemmaksi. Kaikenkaikkiaan, elo tuntuu taallaa nyt oikein hyvalta, hommat on vihdoin lahteneet liikkeelle! Valilla vaan kauhea ikava tuolla sydamessa kaihertaa, mutta yritetaan kestaa. Lahetan auringon paahdetta sinne Suomeen, josko se malsa takatalvi vihdoin alyaisi poistua. Ja kiva kun jaksatte laittaa kommentteja tanne , lisaa lisaa, merci!
Torstaina, eli eilen, juhlittiin illalla Veeran ja Sidiben haita. Hui mita menoa, vaikka haat taisivatkin olla melko pienet ja hillityt perinteiseen tyyliin verrattuna. Hauskaa oli vaikkakin pieni kuumeilu minua ja Satua vaivasikin. Mutta tanssia ja ruokaa oli yllin kyllin tarjolla!Haiden jalkeen menimme viela kuuntelemaan poikien baifal-laulua kadulle. Istuskelimme kujalla huivit paassa (paat piti peittaa naisilta, kyseessa oli uskonnollinen tapahtuma, aiheesta lisaa myohemmin). Laulun raikuessa pitkin Santhiaban pimeita kujia nautimme kupilliset cafe tubaa(paikallinen kahvijuoma tai jotain sinne pain) ja tahtitaivasta katsellen. Wau, wau, Senegal tres bien!
Sekavan ja huonosti nukutun yon jalkeen yritimme taas karran menna vaihtamaan matkashekkeja frangeiksi. Noh, talla kertaa pankki oli jopa auki (taalla on ollut kolme viimeista paivaa pyhapaivia, eli pankki on ollut kiinni, kukaan ei vain muistanut sita meille sanoa...) ja miljoona ihmista oli ahtautunut pieneen pankkitoimistoon yhdella kertaa. Meilla oli vartti aikaa ennen kuin pankki olisi mennyt taas kiinni ja mietimme etta luovutammeko suosiolla ja tulemme neljannen kerran uudelleen. Onneksi eras ystavallinen herra kysyi meidan puolesta virkailijalta etta onko matkashekkeja ylipaansa mahdollista vaihtaa tassa pankissa ja vastaus oli tietenkin ei. Jeps, eli ehka maanantaina uudemman kerran jonnekin toiseen pankkiin tai jotakin. Tieda hanta. Eipa taalla kylla rahaa pahemmin mihinkaan kulu, aamupalapatonki maksaa lahikiskassa n.0,20e ja paivisin maha taytetaan tsebutsenilla, niin mitapa sita muuta ihminen tarvitseekaan. Ilma on alkanut selkeasti lammeta, taalla on tosi kuuma paivisin, joten ei ruokakaan kauheasti maistu.
Tanaan paastiin vihdoin matkan oikeaan aiheeseen, eli tuleviin tyopajoihin. Babacar kutsui kokoon koko porukan eli keskuksen pojat, Veeran ja meidat finufinut. Kavimme yhdessa lapi mita kukakin on suunnitellut tekevansa ja sovittiin kuka auttaa ketakin ja milloin. Sunnuntaisn taalla on n. 50 lapsen ryhma jolle pidetaan Lasten oikeudet-kerhoa. Kerhossa opetellaan erilaisia asioita kuviksesta vitamiineihin ja ymparistoasioihin. Ryhma koostuu eri-ikaisista lapsista, jotka eivat kay juurikaan koulussa, pyorivat vaan ympariinsa Santhiaban katuja ja asustelevat siella taalla. Nain ollen esimerkiksi keskittymiskyky on aika olematon, joten taman ryhman ohjaaminen tulee olemaan melko haastavaa. Ryhmaa ohjataan onneksi koko porukan voimin. Tarina-projektiin muodostetaan erillinen, pienempi ryhma koska esimerkiksi kirjansitominen on melko tarkkaa puuhaa. Tyoryhmaksi tahan projektiin muodostui: mina, Satu, Veera, Sidibe ja Suleman. Veera oli jo etukateen miettinyt pienen ryhman valmiiksi, mika helpottaa mun hommia kovasti. Meidan oppiin tulee ilmeisesti vain tyttoja joilla on kova halu oppia kaikkea kuvallista ilmaisua. Tama on mielestani tosi hyva juttu, taalla tytot jaavat helposti jalkoihin ja vaille kannustusta. Teen mielellani oman osani sen eteen etta edes muutama tyttolapsi saisi annoksen onnistumisen tunteita ja sita kautta ehka lisaa itsetuntoa.
Kerron tuosta tarinapajasta lisaa myohemmin, nyt on jo kertynyt tarinaa tahan postiin niin paljon ettei kukaan jaksa enaa lukea tata. Niin paljon olisi kerrottavaa, mutta pitanee saastella myohemmaksi. Kaikenkaikkiaan, elo tuntuu taallaa nyt oikein hyvalta, hommat on vihdoin lahteneet liikkeelle! Valilla vaan kauhea ikava tuolla sydamessa kaihertaa, mutta yritetaan kestaa. Lahetan auringon paahdetta sinne Suomeen, josko se malsa takatalvi vihdoin alyaisi poistua. Ja kiva kun jaksatte laittaa kommentteja tanne , lisaa lisaa, merci!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
